Täällä Perpignanissa järjestetään vuosittain kansainvälinen valkuvajournalistinen festivaali Visa pour l'image ja kylä täyttyy isoista nimistä, ammattilaisista, harrastajista ja muista tirkistelijöistä. Kaikki näyttelyt on ilmasia ja niiden lisäksi on vielä tapaamisia paikalla esillä olevien valokuvaajien kanssa. Valittujen näyttelyiden aiheet liikkuvat laidasta laitaan ja vuosikymmenestä toiseen. Taattua on kuitenkin että iho nousee kananlihalle ja kyyneleet silmiin. Virallisen festivaalin ohella kulkee varjo festivaali Visa off joka on esillä joka puolella ja ihan missä vain seinätilaa löytyy, kahviloista vaatekauppoihin ja lihakauppaan. Visa offin näyttelyt on pienenpiä ja ainakin mun mielestä ilosempia tunnelmaltaan ja aiheet vaihtelevat luontokuvista potretteihin. Visa pour l'image festivaali on vuoden kohokohta Perpignanissa, kadut täyttyy turisteista ja ravintolat pistää parastaan.
Ensimmäisenä vierailukerralla nautin festivaalista ja rakastuin Perpignaniin juuri sen festivaalin takia, opin tuntemaan kadut kuin omat taskuni viikossa ja sopeutuminen uuteen kotiin kävi helposti. Mutta viime vuonna, vuoden valokuvausopintojen jälkeen, jokin oli muuttunut kuvat ei enää olleetkaan pelkkiä salaisia tirkistely aukkoja, niinkuin se peili-ikkuna jenkkisarjojen kuulusteluhuoneessa minkä takana voi tarkkailla rauhassa ilman nähdyksi tulemista, ne tunnit kameran takana olivat opettaneet tuntemaan sen valokuvaajan roolin, koska jokaisessa valokuvassa on joku ihminen ollut siinä hetkessä, sillä paikalla, katsoen niitä lapsivaimoja, teninisotilaita, kahlittuja mielisairaita, kuolleita ja haavottuneita silmästä silmään ja painanut laukasijaa.
Miten ne tekee sen ja miksi? Sen mitä mä olen dokumentteja kattoessa ja kirjoja lukiessa ymmärtänyt on että sitä pakostakin sulkee kaiken sen tilanteen todellisuuden pois mielestä ja keskittyy työntekoon, muuttuu robotiksi, ja onhan se totta, sieltä etsijän takaa on paljon helpompi seurata maailman menoa, se toimii vähän niikuin kilpenä, se eristää, ja kerta kerran jälkeen se on helpompaa koska siihen turtuu ja kun oikein kunnolla turtuu sujuu se työkin paljon laadukkaammin. Mutta miksi, miksi kukaan haluaa muuttua tunteettomaksi robotiksi?
Että maailma muuttisi, että ihmiset pystyisivät näkemään kaiken sen kauhuuden mitä maailmassa tapahtuu. Valokuvaajat uhraavat omat tunteet, oman inhimillisyyden jotta toiset, katsojat, ne muut pystyisivät tuntemaan ja kokemaan kuvat ja siten maailma muuttuisi että he, katsojat voisivat muuttaa sen...
Mutta mikään ei ole muuttunut, maailma on saattanut hetkeksi pysähtyä miettimään, tuntemaan, mutta sitten on taas jatkanut normaalia kulkuaan. Jotkut kuvaajatkin ovat sen huomanneet ja luopuneet ideaalisesta syystään ja tyytyneet rekisteröimään kauhuuksia historiaa varten. Toiset vielä jaksavat uskoa tai uskotella itselleen.
Täällä festivaalilla tämä kaikki toistuu microkaavassa, katselijat tulevat, vilkaisevat valokuvaajan kirjoittamaa tekstiä, varmistavat vieressä olevasta kartasta missä se Sudan/Intia/Iran nyt sijaitsikaan ja alkavat pälyillä kuvia, välillä naamalle ilmestyy huolestunut ryppy, välillä huulilta irtoaa kommentti "Tuolla ilmapiiri on niin kireellä että kun joku pikku juttu tapahtuu niin kaikki hajoaa käsiin...", "Hei kato, nekin kattoo doctor Housea.." ja sitten jatketaan matkaa.
Mitään maailmaa mullistavaa ei tapahdu, kukaan ei ryntää kotiin ja
tee jotain asioden parantamiseksi. Miksi festivaalit keräävät sitten niin paljon porukkaa, miksi ihmiset tulevat katsomaan kaikkea sitä kurjuutta ja kauhua? Tuntevatko he itsensä paremmiksi ihmisiksi koska tiedostavat asioita, koska ovat "nähneet" maailman epäoikeudenmukaisuutta, ainakin paremmiksi kuin ne jotka eivät ole edes vaivautuneet tulla katsomaan, vai lisääkö se omaa onnea ja turvallisuudentunnetta kun voi hiljaa itsekseen miettiä ettei ne omat asiat taidakkaan niin huonosti olla verrattuna noihin ja onhan se lottovoitto syntyä tänne Eurooppaan, muistamatta tai tietämättä sitä oman maan historiaa ja hirmutekoja jo pelkästään viime vuosisatojen aikana...
Entä miksi itse erottaudun muista tirkistelijöistä, mikä on minun tekosyy, tirkistellä tirkistelijöitä, tehdä halpoja analyysejä ja syyttää eläkeläisiä kaikesta pahasta mitä maailmassa tapahtuu koska ne eivät tee asioille mitään. Miksi paikalle raahautuminen on välillä niin vaikeaa ja rannalle on mukavampi mennä kirjottamaan päiväkirjaa ja paneutumaan omiin pieniin sielunkiemuroihin, oliko vatsanväänteet ja pahaolo syyllisyyttä, sitä etten itse tee asialle mitään tai edes uhraa ajatusta asialle muutoin kuin Visan aikana. Valokuvaaja on heittänyt pallon minulle, en tiedä mitä tehdä, miten olla, mitä ajatella...
Katson kuvia ja mulle iskee neuvottomuus, jos salissa olisi kolehti se varmaan täyttyisi nopeasti, ihan vaan sen takia että rahan antamisesta tulisi parempi mieli, hyvä omatunto ja voisi kuvitella tehneensä jotain ja jatkaa taas normaalia elämäänsä sitä enempää ajattelematta, mutta juuri sen takia siellä ei mitään kolehteja olekkaan, etteivät ihmiset pääsisi sitä helpointa reittiä ulos koska se reitti ei pidemmällä aikavälillä johda mihinkään muuhun kuin oman egon hetkelliseen tyydyttämiseen.
Ilmainen kaikille avoin valokuvanäyttely ilman mitään vastapyyntöä taas jättää katselijan tuntemaan; oli se sitten sääliä tai surua, omantunnontuskia tai voimattomuutta mutta koska tämä tapahtuu meissä itsessämme henkilökohtaisesti eikä pelkästään enää kuvissa tai lehdissä se koskettaa meitä syvemmin, pistää meidät ajattelemaan syvemmin ehkä sittenkin jopa toimimaan...
